Minun tarina

Minun tarinani: miten jalkojenhoidosta tuli elämäntyöni – ja miksi se kuuluisi jokaiselle hoitotyötä tekevälle

Minun tarinani ei ala hoitolasta eikä sairaalan kiireisiltä käytäviltä. Se alkaa paljon aiemmin – niistä monista työpaikoista, joihin nuorena hyppäsin oppimaan, havainnoimaan ja kasvamaan ihmisyyteen. Olen ollut kaupan kassalla, jossa opin kohtaamisen taidon ja sen, miten jo pieni hymy voi muuttaa asiakkaan päivän. Olen ollut mainostoimistossa, jossa opin, miten tarinoilla vaikutetaan ja miten sanat voivat kantaa. Olen työskennellyt autoliikkeessä autovuokraamossa, missä kiire ja palvelu kulkivat käsi kädessä, ja olen tehnyt siivouskartoituksia siivousyrityksessä, jossa opin, miten yksityiskohdat vaikuttavat kokonaisuuteen ja turvallisuuteen.

Nämä työt eivät olleet vain välivaiheita – ne olivat minun peruskouluni ihmisten kohtaamiseen. Kaikki nuo hetket opettivat minulle yhden tärkeän oivalluksen: ihminen kaipaa tulla nähdyksi ja huomatuksi, ja usein sen voi tehdä niinkin yksinkertaisilla asioilla kuin läsnäololla, tarkkaavaisuudella ja aidoilla kysymyksillä.

Vasta myöhemmin ymmärsin, miten syvästi tämä oivallus ohjaisi minua hoitoalalla.

Tie hoitoalalle – ja sen monet kasvot

Kun kouluttauduin lähihoitajaksi ja myöhemmin sairaanhoitajaksi ja sitten vielä jalkojenhoitajaksi, tuntui kuin olisin astunut sinne, mihin olin aina kuulunut. Hoitotyössä on jotakin alkuperäistä: lupaus auttaa, tukea, kuunnella ja kantaa silloin, kun ihminen ei jaksa itse.

Olen työskennellyt monenlaisissa ympäristöissä:

Akuuttisairaala

Opin reagoimaan nopeasti, kantamaan vastuuta ja tekemään päätöksiä, vaikka yön viimeinen tunti painoi silmäluomia. Opin myös, että potilaan tarpeet eivät aina mahdu järjestelmän tarjoamiin aikaraameihin.

Kotihoito

Siellä oivaltaa nopeasti, että koti on ihmisen tärkein paikka. Kotihoidossa opin, miten syvä luottamus syntyy siitä, että astuu sisään toisen elämään ja tekee pieniä, mutta elintärkeitä asioita joka päivä.

Kehitysvamma-alan työ

Opin pysähtymisen taidon. Että vuorovaikutus ei ole vain sanoja, vaan tunnetta, katsetta ja turvallisuutta.

Ikäihmisten palvelutalo, jossa olin tiimiesimiehenä 10 vuotta

Tämä oli elämäni yksi opettavaisimmista ja samalla yksi mukavin vuosikymmen. Olin osaltani vastuussa asukkaista, työntekijöistä, hoidon laadusta ja arjen sujuvuudesta. Se oli kaunista, mutta toisinaan se oli myös kuormittavaa. Minusta tuli kuuntelija, ratkaisija, sovittelija, rohkaisija – ja välillä myös se, joka yritti olla liikaa liian monelle.

Tämän kaiken keskellä näin yhden yhteisen nimittäjän, joka kasvoi mielessäni vuosi vuodelta suuremmaksi, minkä oikeasti ymmärsin vasta kun aloitin jalkojenhoitotyöt:
jalkojenhoito jäi hoitotyössä aivan liian vähälle huomiolle.

Oli organisaatio mikä tahansa, koin saman: jalat olivat hoidon reunahuomautus, eivät osa sen ydintä. Kuviteltiin, että jalkahoitajan käynnit riittää. Kirjaus muutaman kuukauden välein "Jalkahoitaja käynyt", mutta se ei vain yksinkertaisesti riitä.

Kun arvot ja todellisuus eivät enää kohdanneet – työuupumuksen tarina

Kymmenen vuoden jälkeen uuvuin. Ei siksi, että hoitotyö olisi menettänyt merkityksensä – vaan koska arvoristiriita kasvoi liian suureksi. Yhden ihmisen vaihtuminen johdossa muutti kaiken. Halusin antaa asukkaille mahdollisuuden kokonaisvaltaiseen hoitoon, mutta arvot ei enää kohdanneet.

En pystynyt antamaan asukkaille sitä päivittäistä huolenpitoa, jonka olisin halunnut.
En pystynyt antamaan työntekijöille sitä huomiota, tukea ja suuntaa, joita he olisivat esimieheltään tarvinneet.

Niin syntyi hiljainen, sisäinen uupumus: tunne siitä, että olin oikeassa paikassa, mutta vääriin olosuhteisiin sidottuna.

Mutta joskus elämä sysää eteenpäin juuri silloin, kun voimat ovat vähissä.

Hypyn hetki – ja onnen potku

Uupumuksen keskellä päätin pysähtyä. Ja pysähtyminen johti oivallukseen: minun ei tarvinnut pysyä roolissa, jossa en enää voinut olla parhaimmillani.

Niinpä irtisanouduin ja lähdin rakentamaan uutta polkua jalkojenhoidon parissa – kokopäiväisenä jalkojenhoitajayrittäjänä.

Se muutos oli minulle kuin onnen potku.

Ei siksi, että kaikki olisi ollut helppoa – vaan siksi, että löysin uudelleen sen, mikä oli minulle kaikkein tärkeintä: kokonaisvaltainen hoiva, rauhallinen kohtaaminen ja asiakkaan kuunteleminen ilman kiirettä.

Jalkojen kautta pystyin auttamaan konkreettisesti. Näin muutoksia, joita tapahtui jo viikossa tai kahdessa. Näin, miten kipu väheni, miten liikkuminen helpottui, miten iho parani. Ja ennen kaikkea näin, miten ihmiset kokivat tulleensa huomioiduiksi.

Vuosien havainnot – miksi jalkojenhoito kuuluu hoitotyön arkeen

Kun tein jalkojenhoitoa yhä enemmän, aloin haastatella hoitajia ja kollegoja. Kysyin, miten he kokevat jalkojen hoidon omassa työssään. Vastaukset olivat hyvin samanlaisia:

• “Jalat hoidetaan, jos ehdimme.”

• "hmm jalat....?"

• "Kyllä minä pesen jalat joka kerta kun kerran viikossa avustan suihkussa"

• “Eikös se ajanvaraus jalkahoitajalle kerran kahdessa kuukaudessa riitä.”

• “Meillä ei ole ohjeistusta.”

• “Olisi kiva oppia, mutta ei meille kukaan ole kertonut miten se pitäisi tehdä.”

• “Jos varvasväleihin ehtii vilkasta kerran kuussa, se on jo hyvä.”

Samaan aikaan omaiset sanoivat:

• “Toivoisin, että hoitajat katselisivat ja hoitaisivat äidin/isän jalkoja useammin.”

• “Kukaan ei huomannut, että isän kantapäähän tuli haava. Ihmeteltiin vain miksi liikkuminen on huonontunut”

• “Jalat on niin olennainen osa arkea – miksi niitä ei hoida kukaan?”

Olen edelleen sitä mieltä, että tämä on hoivatyömme sokea piste.
Emme tee tätä tahallaan – vaan siksi, ettei kukaan ole opettanut kokonaisuutta. Ja kun asiaa ei opeteta, sitä ei osata pitää tärkeänä.

Todellisuus on tämä: kahden kuukauden jalkahoitokäynti ei riitä.

Jalkaterveys elää päivittäin. Riski-ihot, varvasvälihautumat, turvotus, kuivuus, kynsimuutokset – ne voivat syntyä muutamassa päivässä, ei kahdessa kuukaudessa.

Hoitotyön arjessa joka päivä tehdään valintoja, jotka joko tukevat jalkojen terveyttä tai altistavat ongelmille.

Tämän halusin muuttaa.

Siksi loin verkkokurssin: Hoitajan varmuus jalkaterveyden tukena

Kurssi syntyi siitä toiveesta, että hoitajat saisivat:

• selkeät ja käytännölliset ohjeet,

• itsevarmuutta havaita muutoksia,

• tietoa siitä, milloin pitää toimia heti,

• ymmärryksen siitä, että jalkojenhoito ei ole erillinen työ,

• vaan osa perushoitoa, aivan samalla tavalla kuin hygienia, ravitsemus ja lääkehoito.

Kurssilla käymme läpi:

• Päivittäisen jalkojen tarkastamisen

• Varvasvälien kunnon arvioinnin

• Iho-ongelmien tunnistamisen

• Kynsien hoidon periaatteet

• Riskitekijät, jotka vaativat seurantaa

• Helppoja käytännön rutiineja, jotka vievät vain muutaman minuutin – mutta ehkäisevät kuukausien ongelmat

Tämä ei ole “lisätyötä”.
Tämä on osa hoitoa, joka on jo entuudestaan olemassa – mutta joka kaipaa paikkaansa siellä, minne se kuuluu: perushoidon ytimeen.

Pieni asia – suuri vaikutus

Jalkojenhoito on minulle enemmän kuin työ. Se on elämänfilosofia:
pienet teot, suuret seuraukset.

Kun hoitaja kuivaa varvasvälit kunnolla, hän ehkäisee ihorikon.
Kun hoitaja huomaa kynnen muutoksen ja osaa toimia, hän voi estää kivun ennen sen syntyä.
Kun hoitaja tunnistaa turvotuksen, hän voi reagoida ajoissa.
Kun hoitaja katsoo jalkoja, hän samalla näkee ihmisen ja välittää.

Se on ammatillista välittämistä – ei kiireessä tehtyä suorittamista, vaan ihmisyyden kunnioittamista.

Lopuksi: kutsu sinulle

Jos työskentelet hoitajana, lähi- tai perushoitajana tai olet yleensä hoivatyön parissa, haluan sanoa tämän:

Sinulla on valta vaikuttaa ihmisen arkeen enemmän kuin uskotkaan.
Jokainen hetki jalkojen kanssa on mahdollisuus ehkäistä kipua, lisätä liikkuvuutta ja ennen kaikkea – lisätä ihmisen kokemusta siitä, että hänestä välitetään.

Jos haluat oppia lisää, saada käytännön työkaluja ja varmuutta, niin olet lämpimästi tervetullut mukaan verkkokurssilleni Hoitajan varmuus jalkaterveyden tukena.

Ja jos haluat pysyä ajan tasalla uusista koulutuksista, ajatuksistani ja käytännön vinkeistä hoitotyöhön ja jalkaterveyteen sekä myös arjessa jaksamiseen –
tilaa uutiskirjeeni.